Joskus ei meinaa saada henkeä

Kahis photostream @ Flickr

Tajusin viime viikonloppuna jotain hurjaa. Ja äsken pyykkikonetta täytellessä ja tyhjennellessä jotain vielä hurjempaa.

Äidin isä, sotasokea Taata, teki näkemättömät elinvuotensa harjoja, huonekaluja, mattopiiskoja, mitä tahansa harjaksista ja rottingista. Ja paljon muuta. Viikonloppuna kaivoin Citroen pientä lumihangesta Taatan tekemän pitkävartisen luudan ja pienemmän rappuharjan avulla.

Yhtäkkiä tajusin, että ne lähes loppumattoman tuntuiset Taatan varastot ovat huvenneet. En ole ikinä ostanut matonpesuharjaa tai mattopiiskaa, tai montaa muutakaan asiaa. Ei ole tarvinnut, koska niitä on aina ollut kotona. Ja äidin siskojen kotona. Ja mummilla.

Hillitöntä, Taata teki lapsilleen eli kokonaiselle sukupolvelle harjoja. Ja vielä seuraavallekin pitkäksi matkaa. Niitä on käytetty uskollisesti ja oikeasti aina Taatan tekemiä tavaroita käyttäessä se maailman paras sadunkertoja on mielessä.

Autoa harjatessa iski paniikki siitä, että kaikki harjat eivät saa tulla käytetyksi loppuun. Vähintään yksi sellainen on varastoitava jonnekin ikuisiksi ajoiksi. Ne vaan eivät saa loppua. Koska siinä olisi lopun alku.

Äsken valaistui toinen juttu. Joulun aikaan naureskelin äidin kutomalle suunnattomalle villasukkavarastolle. Ja äsken tungin kotonani lojuvia lähestulkoon yksinomaa äidin tekemiä sukkia pussukkaan, jossa niitä säilytän. Joiden määrä tuntuu ihan käsittämättömältä. Ei yksi ihminen tule koskaan niin monia sukkia tarvitsemaan.

Pysähdys.

Henki salpautuu. Äiti tekee mulle varastoa. Niin ettei mun tarvitsisi koskaan ostaa kaupasta villasukkia, sittenkään kun kutojaa ei ole.