Mr. Lonely

Elokuvasta Mr. Lonely

Mä haluan nähdä tän uudestaan.

Is it ok to ask to make a mess?

Loma. Pitänee säätää kaikenlaista mutta tää osui nyt heti aamusta eteen. Hymyilyttää.

Räjähtäiskö vaiko eikö?

Näin R&A:ssa Visioneers-leffan ja sen teema on pyörinyt päässä. Tai siis siinä on varmasti useitakin teemoja mutta mä näin sen niin, että onnettomat ihmiset alkavat yksinkertaisesti vain räjähdellä.

Josta päästäänkin kätevästi siihen, mitä onni on. Ei ainakaan mitään näennäistä, siis ulkoisten "kriteerien" täyttämistä. Monelle takuulla turvallisuus on yksi isoimpia onnen tunnusmerkkejä, sitähän ihmissuhteet ja jonkinlainen pysyvyys tuo. Sekin sitten vaan saattaa kääntyä itseään vastaan, asioista tulee liian turvallisia ja tuttuja ja turruttavia - ja tylsiä...

Sittenhän siinä onnessa on sekin puoli, että monesti odottaa kaikenlaista, jonka luulee tekevän onnelliseksi. Kun ne asiat on saavutettu tai käsillä, ei niitä jotenkin enää osaa arvostaa. Tosi monessa ihmissuhteessa käy myös niin. Ei enää muista kuinka arvokkaita toiset, oikeat ihmiset ja niiden sanomiset on. Se, että joku haluaa jakaa jotain juuri sinulle, on arvokasta ja eräänlainen lahja - ja se pitäisi jaksaa muistaa. Myös siinä suhteessa, sillä hetkellä kun tuntuu siltä että saatana tuo se vaan jaksaa höpöttää.

Tästä asiasta oonkin joskus kirjoittanut yhden toisen jutun, senkin leffan ansiosta. Voisinkin kaivaa sen myös tänne vaikka joku sen joskus onkin jo lukenut. Siinä kerrankin olen ihan omastakin mielestä osannut sanoa jotain just tuosta arvostuksesta. Ja siitä miten sitä ei saisi unohtaa.

Tärkeimpiä on ne pienimmät jutut, koska silloin ne ei ehkä ole tietoisia tai harkittuja. Oikealla hetkellä ojennettu käsi, poskelta pyyhkäisty ripsi, osoitus siitä että on toisen mielessä, on suurinta. Muutamia vuosia sitten oli tosi rankka paikka mennä töihin ja itkeskelin jossain Hakaniemen torilla - kesken itseni kasailun sain tekstarin yhdeltä ihmiseltä joka periaatteessa jollain tasolla tiesi mitä oli meneillään mutta ei niistä fiiliksistä oikeasti oltu puhuttu. Viestissä luki muistaakseni "Tsemppiä Maukka" ja sillä jaksoin kävellä sinne ovelle ja mennä hissiin ja vetää sen päivän läpi.

Mutta takaisin sinne onneen. Ja siihen mitä siitä nyt ajattelen. Yksi suosikkikirjoistani on Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossain. Siinä kirjan nimessä on se, mikä nyt pyörii mielessä... Tavallaanhan toi on tosi itsekästä, siis että jonkun pitäisi odottaa minua (eikä niin että minä odottaisin jotain). Ajattelen tota kuitenkin kaksisuuntaisesti - siis että joku odottaisi minua ja minä häntä myös. Niin kuin A-muru on joskus todennut: "Tyhjään kotiin on joskus vaan niin surullista mennä."

Viime aikoina on taas tehnyt mieli katoilla, ja olen sitä vähän harrastanutkin. Niillä retkillä tulee usein mieleen se, että kuinka kauan oikeasti kestäisi jonkun huomata jos katoaisin oikeasti. Aika marttyyriläppä mutta taitaa olla sellaiset tähtikuviot taas että skorpparit miettivät tällaisia. ;) Ei siihen oikeasti oikeasti menisi kuin pari päivää - sitten sitä vaan miettii sitä, että onko se pitkä vaiko lyhyt aika?

Elämänsä jonkun kanssa päivittäin jakaville varmasti pitkä mutta eiköhän se meille lonereille ole itse asiassa aika loistoaika. Tai siis tuntuu siltä että on tärkeitä rakkaita ystäviä, jotka kyllä ihmettelisivät ennemmin tai myöhemmin. Perheitä voi olla niin monenlaisia. Ja siitä omasta Helsinki-perheestä olen enemmän kuin onnellinen.

Otsikkoon liittyen: en mä räjähdä. Veikkaisin että päässä on kuitenkin palaset sellaisella mallilla että osaa arvostaa sitä mitä on.

Voisinpa riisua itseni juuri sulle

Tämä kirjoitettu jo 27.1.2009 vähän muualle. Tuli äsken kirjoiteltua vähän tästä aihepiiristä, ja tässä asiat oikeasti sanottu paremmin.


Telkku rikki, siksi dvd-leffoja läppäriltä. Äsken katsoin Babelin, jossa teinirakkauteni Brad Pitt alkaa olla jo harmaa ja ryppyinen. Ja nykyajan kuumotus Gael Garcia Bernal oli kuuma kuten aina. Vaikuttava leffa, josta yksi kohtaus etenkin jäi mieleen.

Leffan kuuro japanilaistyttö tarvitsee ihmisen kosketusta, jonka varmaan kokisi rakkautena. Hakee sitä vähän kaikkialta monin eri tavoin kunnes päättää kotonaan vain riisuutua kokonaan poliisimiehen edessä, tarjota itseään, vaatia kosketusta.

Miksiköhän kohtaus tuntuu niin brutaalilta, miksi tytön käytös äärimmäiseltä? Koska samaa, tai jossain mielessä vielä rajumpaa, sitä tekee henkisesti aina silloin tällöin, ja ehkä vielä heppoisemmin perustein.

Fyysinen alastomuus ei välttämättä ole kovin rankka juttu, ainakaan täällä Suomessa. Kaikki on nähneet toisiaan eikä siinä mitään. Tuossakin jutussa oli se, että tyttö ei vain halunnut tulla nähdyksi alasti, vaan vaati toista reagoimaan siihen, vaati toisen kosketusta. Sellainen itsensä paljastaminen, niin voimakkaasti itsensä torjunnalle alttiiksi asettaminen tuntuu hurjalta.

Mutta kuinka monta kertaa sitä on pistänyt itsensä henkisesti alastomaksi jonkun edessä? Näyttänyt että tässä olen, ota pliis, tartu näihin juttuihin? Ja kuinka monta kertaa sitten on tullut torjutuksi, joskus jopa hyvin julmasti? Tuntuu, että tuohon fyysiseen alastomuuteen ihmisten varmaan on pakko tarttua jotenkin, reagoida edes jollain lailla sivistyneesti - että se on niin paljon "epänormaalimpaa" ettei sen asian yli vain voi kävellä.

Mutta henkinen itsensä riisuminen on jotenkin helpompi ylittää, helpompi unohtaa, helpompi jättää huomiotta. Kuinka monta kertaa sitä onkaan tuntenut iskun palleaan joltakin, jolle on juuri paljastanut itsensä ja joka päättää vain pyyhkiä paljastukseen jalkansa. Tai mikä pahinta, jättää kokonaan huomiotta, ei edes pyyhkiä?

Eikö sen toisen ihmisen pitäisi pysähtyä sellaisella hetkellä, ottaa arvokkaana asiana, tai edes huomioon, se että toinen on juuri näyttänyt jotakin jota ei ehkä koskaan kellekään muulle? Että tilanteessa on tapahtunut juuri jotain, jota ei sovi vain ohittaa? Saati tehdä pilaa asiasta.

Ja sitten. Mikä siinä onkaan kun vastaan tulee ihminen, jolle haluaisi olla alaston ihan joka tavalla.. Siinä se fyysinen riisuminen on helppoa ja nopeaa - mutta henkisesti tuleekin yhtäkkiä hullu riittämättömyyden tunne. Osaanko kertoa juuri sinulle juuri kaiken sen mitä haluaisin? Nyt kun on mahdollisuus, nyt kun minua ei torjuta? Miten voisin osoittaa, että juuri sinä tiedät minusta tämän, ei kukaan muu? Että henkisesti olen alastomin juuri sinulle?

Näppis ja töpseli

crasheit

Ai laik!

Joillekin asioille vaan heti tietää paikan

Valentin Löllmann

Tälle niin olisi paikka mun kotona. Kotona, joka tuntuu nyt niin hyvältä paikalta etten malta edes leffaan lähteä. R&A jää tänä vuonna aiempia tyngenmäksi mutta joskus sitä vaan ei jaksa. Nyt tilkkupeitolla makoilu ja musiikin kuuntelu on vaan tärkeämpää.

Toi mielettömän hieno lipasto löytyi Bloesemista, jossa oli taas paljon muutakin hienoa. Ihme tavarafiilistely taas päällä vaikkei rahaa ole yhtään mihinkään. Verottaja nääs muistutti 1,5 vuotta sitten unohtuneesta varainsiirtoverosta ja nyt onkin sitten aika monta lisäduuniverkkoa vesillä.

Toisaalta, jos ne kaikki realisoituu niin ehkä mulla onkin taas varaa johonkin. Ja mitäs sillä sitten tekee jos kaikki aika menee niissä duuneissa...? No, jos sais mätkyt ja lomarahat ja Kumpulan lattiaremontin hoidettua niin sit oltais jo taas ihan hyvällä raiteella. Tim Ferris nyt vaan mun päähän asumaan kiitos.

Semmonenkin ajatus tuohon otsikkoon liittyy että joillekin asioille tietää heti olevan paikan muttei sitten tiedä missä se paikka on. On ihmisiä, joista heti tunnistaa jotain sellaista, jonka tietää tavalla tai toisella kuuluvan omaan elämään - ne tavat sitten vain pitää löytää. Eikä sillä löytämisellä niissä tapauksessa ole yhtään hoppu: jos mahdollisuus johonkin on niin pitää vain ihmetellä miten siihen voi tarttua.

Luulenpa että kaksi mun ystävää saattoi tänään tuntea jotain sellaista. Ei missään tapauksessa mitään kovin isoa mutta jotain josta voi syntyä vähintään hauskoja hetkiä.

Luumuöverit. Vai överit luumut?

Kummussa näytti vielä reilu viikko sitten tältä. Tänään kävelin sinne duunin jälkeen lähinnä hakemaan fillaria mutta kauhukseni tajusin että puolet luumuista oli jo maassa.

No, näpit jäässä suoritetun pelastusoperaation jälkeen mulla on nyt kotona vähintään viisi kiloa aivan sairaan hyviä omia luomuluumuja. Vaan mitähän niillä tekis? Jos syö, niin saattaa hiukka mennä vatsa sekaisin...

Parhainta nyt on kuitenkin se, että niitä on.

Some pick mushrooms, I pick ideas

p.s. i made this

Nii-i. Toiset poimii syksyn satoa mutta mä taisin tänä vuonna kyllästyä jo omenien kypsymisen aikoihin. Tai no, rehellisesti sanottuna kyllä syksyinen metsä sienineen päivineen ajatuksena kiehtoo mutta ystävien kauhukertomukset hirvikärpäshyökkäyksistä ei.

Piipahdin viikonloppuna metsässä ja siellä oli ihan mukavaa. Söin pari puolukkaa ja mustikkaa ja nautiskelin auringonpaisteesta. Jäkälää kasvoi ja luonto voi siis hyvin.

Pimeyttä ja syksyä ei oikein kaipaa mutta ikääntyminen on tuonut mukanaan uuden oudon piirteen: tavallaan ehkä jotenkin hämärästi myös diggaan syksystä. Tai no ainakin ajatus siitä, että voisi viettä pari koti-iltaa kaikenlaista puuhastellen, tuntuu ihan hyvältä.

Niitä iltoja odotellessa (toivottavasti ei jää vain haaveeksi) pitää pistää ideat purkkiin. Tai tänne. Seikkailin mustard & sage -blogissa ja sieltä löytyi toi kuvan kaulakoru. Ehkä pientä kehittelyä ja työn alle... Hauska blogi, joutui ainakin hetkoks seurantalistalle.

Kyllä kotiin yksi torni mahtuu

Kuukauden tauko ei tarkoita etteikö olis hymyilyttänyt. Oli vaan hiukka kiireitä. Ja sitten piti mukamas vähän toipua.

Ehdottomasti parasta nyt on R&A. Ne jutut vaan vaatii hiukkasen sulattelua vielä. Mutta hymyilyttäähän siinä jo sekin, että enemmän kuin mielellään istuu aurinkoisena päivänä sisätiloissa vaikka Kino Engelissä, jossa täydestä salista melkein loppuu happi.

Kevyempi startti taas. Ei oo kotona kaakeliuunia mutta pitäiskö tehdä kirjatorni?

Kuvat: desiretoinspire.blogspot.com