Pendolinossa matkalla Joensuuhun on yhtäkkiä helpompi hengittää. Ihan kuin päästä, harteilta, palleasta ja vatsasta olisi pudonnut joku isohko, märkää levää muistuttava asia.
Mitä kauempana Helsingistä, töistä, arjesta - sitä helpompaa. Mitä lähempänä rakasta matkamuru A:ta, sen iloisempaa. Mitä enemmän pihalla tulevan viikonlopun kiemuroista, sen vapauttavampaa.
Sitä kai jotenkin yritin tuolla edellisellä kirjoituksella sanoa. Että epävarmuudessa on se voima, joka tökkii mua eteenpäin. Koska niin se vain on.. Sen kanssa eläminen ei ole sen sietämistä, vaan siitä jopa nauttimista.
Nytkin perhosia vatsassa, monella tapaa. Ja mitä selkeämmäksi asiat muuttuu, sitä pienemmiksi ne perhoset kutistuu. Joten haluaako sitä edes?
Tai onko musta kaikkien näiden vuosien aikana tullut uutuusnarkkari? Että en osaakaan nauttia asioiden arkipäiväistymisestä? Ehkä on - mutta mitä sitten, haittaako se jotakin?
Helpotuksen tunne liittyy takuulla myös siihen, että täällä junassa on turvassa. Ei pääse mihinkään, ei tarvitse tehdä mitään. Oikeasti toivon, että matka jatkuisi vielä päiviä. (Ja siksi haluankin joskus sen Mongolian-junan vielä kokea.)
Toivottavasti Euroopassa parhaillaan matkaava toinen rakas A voi hengittää yhtä helposti. Sen ansaitsisi, niinkuin me kaikki kai.
This Eclectic Apartment by Antwe Celebrates Storage
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti