Kuukausien tauon jälkeen täällä taas. Oli ehkä hyvä pitää taukoa, sen verran ahdistunutta ja synkkää tuntuu keväällä olleen.. Takana hullun kiireinen kesä, isoa väsymystä ja päivästä toiseen rämpimistä - mutta tässä ollaan ja nyt on ainakin hetkellinen mielenrauha.
Onhan se toisaalta niinkin, että kirjoittaminen olisi voinut jossain auttaakin, ja varmaan olisikin. Ja sitten taas toisaalta oli pakko kuunnella itseä, tehdä vain ja ainoastaan välttämätön.
Paremmalla tiellä ollaan jo. Töihin liittyvään ahdistukseen on tulossa ulospääsy, keväällä ahdistaneet ihmisasiat tuntuvat jo kaukaisuudelta - ainoastaan matkalle karkaaminen jyllää päässä edelleen. Ja se saattaa olla toteutumassa sekin.
Viimeiset pari päivää on kuitenkin ollut kyynelherkkää aikaa - tuntuu että kävelen koko ajan ympäriinsä sellaiset kyynelkalvot silmissä. Ei liene vaarallista, varsinkin jos fiilis lopulta purkautuu tutuissa ja turvallisissa oloissa (ei Kampin K-marketissa, kiitos).
Eilen istuin Ateneumissa Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Keskeneräisiä-keikalla posket märkinä. Paula oli tehnyt sanoituksia mummonsa elämästä, tai elinpiiriin ja -aikaan liittyen. Kaunista ja oma mummo tuli kovasti mieleen - ja se, mitä mummo mahtaisi näistä nykyajan ongelmista arvella.
Päätin illan kotona Frasierin parissa ja siellä tuli lause, joka hymyilyttää vieläkin. 38-vuotias Roz miettii ikäänsä ja Frasier yrittää todistaa Rozin jo olevan vanha. Roz toteaa ykskantaan, että hänen pinatassaan on vielä karkkia jäljellä. Kyllä, kyllä. Karkkia on, kuka ottaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti