Näin R&A:ssa Visioneers-leffan ja sen teema on pyörinyt päässä. Tai siis siinä on varmasti useitakin teemoja mutta mä näin sen niin, että onnettomat ihmiset alkavat yksinkertaisesti vain räjähdellä.
Josta päästäänkin kätevästi siihen, mitä onni on. Ei ainakaan mitään näennäistä, siis ulkoisten "kriteerien" täyttämistä. Monelle takuulla turvallisuus on yksi isoimpia onnen tunnusmerkkejä, sitähän ihmissuhteet ja jonkinlainen pysyvyys tuo. Sekin sitten vaan saattaa kääntyä itseään vastaan, asioista tulee liian turvallisia ja tuttuja ja turruttavia - ja tylsiä...
Sittenhän siinä onnessa on sekin puoli, että monesti odottaa kaikenlaista, jonka luulee tekevän onnelliseksi. Kun ne asiat on saavutettu tai käsillä, ei niitä jotenkin enää osaa arvostaa. Tosi monessa ihmissuhteessa käy myös niin. Ei enää muista kuinka arvokkaita toiset, oikeat ihmiset ja niiden sanomiset on. Se, että joku haluaa jakaa jotain juuri sinulle, on arvokasta ja eräänlainen lahja - ja se pitäisi jaksaa muistaa. Myös siinä suhteessa, sillä hetkellä kun tuntuu siltä että saatana tuo se vaan jaksaa höpöttää.
Tästä asiasta oonkin joskus kirjoittanut yhden toisen jutun, senkin leffan ansiosta. Voisinkin kaivaa sen myös tänne vaikka joku sen joskus onkin jo lukenut. Siinä kerrankin olen ihan omastakin mielestä osannut sanoa jotain just tuosta arvostuksesta. Ja siitä miten sitä ei saisi unohtaa.
Tärkeimpiä on ne pienimmät jutut, koska silloin ne ei ehkä ole tietoisia tai harkittuja. Oikealla hetkellä ojennettu käsi, poskelta pyyhkäisty ripsi, osoitus siitä että on toisen mielessä, on suurinta. Muutamia vuosia sitten oli tosi rankka paikka mennä töihin ja itkeskelin jossain Hakaniemen torilla - kesken itseni kasailun sain tekstarin yhdeltä ihmiseltä joka periaatteessa jollain tasolla tiesi mitä oli meneillään mutta ei niistä fiiliksistä oikeasti oltu puhuttu. Viestissä luki muistaakseni "Tsemppiä Maukka" ja sillä jaksoin kävellä sinne ovelle ja mennä hissiin ja vetää sen päivän läpi.
Mutta takaisin sinne onneen. Ja siihen mitä siitä nyt ajattelen. Yksi suosikkikirjoistani on Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossain. Siinä kirjan nimessä on se, mikä nyt pyörii mielessä... Tavallaanhan toi on tosi itsekästä, siis että jonkun pitäisi odottaa minua (eikä niin että minä odottaisin jotain). Ajattelen tota kuitenkin kaksisuuntaisesti - siis että joku odottaisi minua ja minä häntä myös. Niin kuin A-muru on joskus todennut: "Tyhjään kotiin on joskus vaan niin surullista mennä."
Viime aikoina on taas tehnyt mieli katoilla, ja olen sitä vähän harrastanutkin. Niillä retkillä tulee usein mieleen se, että kuinka kauan oikeasti kestäisi jonkun huomata jos katoaisin oikeasti. Aika marttyyriläppä mutta taitaa olla sellaiset tähtikuviot taas että skorpparit miettivät tällaisia. ;) Ei siihen oikeasti oikeasti menisi kuin pari päivää - sitten sitä vaan miettii sitä, että onko se pitkä vaiko lyhyt aika?
Elämänsä jonkun kanssa päivittäin jakaville varmasti pitkä mutta eiköhän se meille lonereille ole itse asiassa aika loistoaika. Tai siis tuntuu siltä että on tärkeitä rakkaita ystäviä, jotka kyllä ihmettelisivät ennemmin tai myöhemmin. Perheitä voi olla niin monenlaisia. Ja siitä omasta Helsinki-perheestä olen enemmän kuin onnellinen.
Otsikkoon liittyen: en mä räjähdä. Veikkaisin että päässä on kuitenkin palaset sellaisella mallilla että osaa arvostaa sitä mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti