pyyrrha.deviantart.comTänään osallistun eka kertaa (mulle uuteen) lukupiiriin. Olen tosi onnellinen, että sain kutsun joukkoon, koska a) se on hyvä tekosyy nähdä tärkeitä ihmisiä ja kuulla heidän aatoksiaan, b) tapaan siellä muutaman uuden ihmisen, jota jo näin etukäteen arvostan, c) se pakottaa väistämättäkin lukemaan - asia joka muuten nykyään tuppaa jäämään harmittavan vähälle ja d) saan kuulla toisten ajatuksia ja peilailla omia fiiliksiäni niihin.
Lukuvuorossa oli Anna Gavaldan Lohduttaja, josta jo jotain kirjoitinkin täällä. Kummaa oli se, että olin odottanut kyseistä kirjaa paljon, onhan Gavalda ehdottomia kirjailijasuosikkejani, mutta en sitten jotenkin vain saanut kirjaa aloitettua.
Menee ehkä ylianalysoimiseksi mutta käviköhän tässä niin, että odotin liikaa enkä sitten uskaltanut kajota kirjaan ollenkaan? Sellaista sattuu ihmistenkin kanssa joskus.
Lohduttajan alku meni nopeasti, keskivaiheilla vähän tympäännyin - monesti Gavaldan tekstit ovat täynnä ajatuksia, jotka haluaisi alleviivata ja muistaa ja jotka jotenkin koskettavat. Kirjan puoliväliin mennessä olin taittanut ehkä kolme hiirenkorvaa. Harmitti, kaipasin herättelyä.
Ja sitten.. Loppupuolelta kirja näyttää jo aika roisilta, taiteltuja sivuja on niin paljon. Ehkä siksi, että kirjassa oli niin paljon sellaista, mikä tuntuu jotenkin koskettavan omaa elämää tällä hetkellä. Sitä miten pitäisi olla, millaisia rohkeita hyppyjä olisi tehtävä, jotta ei myöhemmin katuisi. Vai olisiko rohkeinta sittenkin vain pysyä paikoillaan?
Kirja ei ole nyt mukana, joten en voi kirjoittaa yhtään lainausta. Ja ehkä hyvä niin - ne on sellaisia juttuja että jokainen melkeinpä alleviivaisi eri kohdan.
Niin, luin viimeiset 100 sivua tänä aamuna joskus kuuden jälkeen, seurana muro- ja teekupit. Vähän kiire tuli, loppu pitää lukea vielä uudelleen - mutta silti joku pato aukesi ja jouduin työpaikalla selittämään punaisia ja turvonneita silmiäni. Oli se vaan hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti