Mielikuvitusrakastajista, näkemisestä ja kuulemisesta

Näin eilen elokuvan, josta ei varmaan vähään aikaan pääse yli. Ei toisaalta tarvitsekaan. Hullun lahjakaan (ja sydäntäsärkevän kauniin) kanadanranskalaisen, vuonna 89 (!) syntyneen näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Xavier Dolanin Les amours imaginaires meni heti suosikkilistalle.

Kauniita kuvia, aivan helmi soundtrack ja uskomaton kyky jäljentää hetkiä, nähdä miten asiat elämässä usein menevät. Hienointa oli ehkä se, miten Dolan oli (mielestäni) keskittynyt tekemään näkyviksi niitä hetkiä, joissa kahdelle tapahtuu jotakin mutta jotka vaikuttavat myös kolmanteen. Ja nimenomaan sen kolmannen kannalta.

Pettymyksen tai epäuskon häivähdykset kasvoilla, ja miksei voitonriemukin, tai ihan vain liikuttavan avoin onni, ilo. Mitä kaikkea voi toisesta nähdä, jos vain haluaa - ja mitä pitäisi nähdä, jottei satuttaisi huomaamattaan. Puhumattakaan niistä, jotka tahallaan.

Hienointa oli kuitenkin se, että joku oli nähnyt miten leffa voisi puhutella ja koskettaa juuri minua(kin). Eikä mikään kuka tahansa joku, vaan rakas ystävä A, joka näki mielikuvitusrakastajat jo syksyllä R&A:ssa ja on siitä säännöllisesti höpöttänyt. Menin teatterisaliin eilen täysin luottavaisena siihen, että näen jotain hyvää mutta hämmästyin sitä, miten hyvin A taas tiesikään.

Ja toisaalta, juuri siitä ei pitäisi olla hämmästynyt. Ei todellakaan. Pitäisi muistaa vain kuunnella & katsoakin paremmin, itsekin.

Kuuntelin aamulla leffassa soinutta musiikkia ja tiskasin. Ja kyynelehdin tiskiveden suolaiseksi. Samalla mietin sitä, miksi niitä pieniä merkkejä, rivien välejä ja posken nykäyksiä ei moni näe tai tule edes katsoneeksi.

Siksi, koska monesti katsotaan tapahtumien keskipisteeseen, ei reunoille. Koska päänäyttelijä on aina tärkeämpi kuin sivuroolien vetäjät. Siksi koska amerikkalaistyyppinen avoimuus on arvossaan, "sano jos on jotain sanottavaa ja jos et sano, älä ainakaan valita."

Mutta kuka sanoi, että elämässä on jotain sivurooleja? Ja kuka päätti, että kaikkien pitäisi pystyä tai haluta erittelemään tunteensa presentaatiokelpoisiksi? Ja olisiko niin, että "avoimuus" on usein pelkkiä tietoisia valintoja ja ne otsan rypistykset, posken kiristymiset ja käännetyt katseet paljon todellisempia antureita?