Onko mun hyvä olla tässä?

Jimiltä tuli just uusintajakso Irtiotoista. Jo melkein 10 vuotta sitten tehty sarja, jossa kaikki on solmussa itsensä ja toistensa kanssa. Sarja, joka tuntuisi ihan absurdilta, jos ei tietäisi että juuri sellaista räpiköimistä suurimman osan meistä elämä on.

Äskeisessä jaksossa Otto & Emmi päätyy pitkän kiemuran (pitkä suhde - ero - sekalaista sekoilua muiden kanssa - sekalaista sekoilua keskenään) jälkeen kahdestaan mökille. Tarina ei kauniisti jatku, eikä pääty, mutta yksi kohtaus pisti taas ajattelemaan sitä, mitä itse ehkä oikeasti kaipaisi.

Tyypit katselevat auringonlaskua mökin kuistilla, Otto laittaa käden Emmin ympärille ja kysyy: "Onko sun hyvä olla siinä?". Ja jep, noin pienessä tiivistyy oikeasti kaikki se, mitä itse toivoisi kohtaavansa. Että joku välittäisi juuri minun olostani niin paljon, että kysyisi sen perään sellaisenakin hetkenä kun kaikki on näennäisesti todella hyvin.

Tuntuu aika kliseiseltä sanoa, että ei, en kaipaa lahjoja tai kalliita illallisia tai suuria eleitä. Niin se kuitenkin on - pienet eleet on oikeasti ne kaikkein suurimmat. On helppoa huomioida toinen silloin kun siihen on joku ilmiselvä syy, vaan juuri niinä toisina hetkinä osoitetut oikeat sanat tai vaikka "vain" katse tai kosketus ovat kullan arvoisia. Enemmänkin.

Samaan aikaan tuntuu jotenkin ihan järjettömältä, että voi kaivata moista. Miten hemmetissä on mahdollista elää joka päivä, vuosia, ilman noita pieniä asioita? Miten voi olla mahdollista, että juuri oma elämä muodostui sellaiseksi, jossa niitä ei ole, jossa niitä ei vaan jotenkin ansaitse?

Ja te tätä lukevat - ei, ilmassa ei ole masentelua. Haikeutta vain. Ja kyllä, te kysytte mitä kuuluu ja kuuntelette. Ja se on supertärkeää. Mutta että joku kysyisi illalla kun katsoo telkkua. Tai kun istuu ratikassa. Tai kun hääräilee aamuneljältä keittiössä. Tai kun on lähdössä töihin ja pipo on taas kerran hukassa.

Se mikä hymyilyttää juuri nyt, on toive siitä että eräskin herrasmies tajusi tästä jotakin kuluneella viikolla. Oli kahden A:n kanssa katselemassa komiikkaa ja päädyin sitä seuranneiden viinien lomassa toisen A:n kanssa paasaamaan ko. miekkoselle siitä, kuinka pitäisi tarttua ojennettuun käteen, siitä että omista fiiliksistä kertomisessa ei ole mitään vaarallista. Parhainta nyt olisi, että herra ajattelisi asiaa ja tulisi tolkkuihinsa.